Pakolaisten mykkä maailma

Suomeen saapuneiden pakolaisten todellisuus vastaanottokeskuksissa on huomattavasti tylympää kuin mitä julkisuudessa kirjoitetaan. Usein pakolaiset kuvailevatkin olosuhteita jopa vankilamaisiksi. Vierailin muutamia vuosia sitten tapaamassa tsetseeniystäviäni Helsingissä Metsälän vastaanottokeskuksessa, jossa on myös säilöönottoyksikkö. Syödessäni tsetseenipakolaisten tarjoamaa ruokaa heidän pienessä huoneessaan huomasin toistuvasti ikkunan ohi kävelevät hahmot. Tsetseenit kertoivat rakennuksen ylimmässä kerroksessa asuvista pakolaisista, jotka päästetään toisinaan ulkoilemaan rakennuksen ja sitä ympäröivän verkkoaidan väliin. Heidät oli määrätty karkotettavaksi Suomesta. Metsälän pakolaiskeskus sijaitsee Pasilan ratapihan liepeillä olevan teollisuusalueen reunalla. Katuosoite, Niittylänpolku, ei kerro kovinkaan paljon lähiympäristöstä, vaan nimi on lähinnä antiteesi kaupunginosalle.

Viranomaiset ovat ohjeistaneet ja opastaneet minua useaan otteeseen puhumaan oikeilla termeillä Suomeen saapuneista pakolaisista. Viranomaisten mukaan minun ei tulisi puhua vastaanottokeskusten pakolaisista vaan turvapaikanhakijoista. Vastaanottokeskuksen suojiin paenneet ihmiset ovat pakolaisia vasta, kun heille on virallisesti myönnetty pakolaisstatus. En ole kuitenkaan viranomainen enkä myöskään taivu käyttämään viranomaiskieltä. Kuuntelen mieluummin Suomeen paenneiden ihmisten kertomuksia kuin epäilen heidän oleskelunsa tarkoitusperää. En koe kaikesta huolimatta olevani hyväuskoinen.

Kuunteleminen on vaikea taito. Olen usein itsekin turhautunut kertoessani sukulaisilleni tai työtovereilleni minua koskettaneista tapahtumista. Epäusko ja kyseenalaistaminen eivät ole aina se paras tapa kuunnella. Muutama vuosi sitten kotiini murtauduttiin omilla avaimilla ja ainoastaan tietokone varastettiin. Virtalaturi jäi asuntoon, samoin kuin kamerat ja muut minulle tärkeät laitteet. Pari kuukautta tämän jälkeen assistenttini, nuori mies, kertoi häntä kaupungilla seuranneesta henkilöstä. Assistenttini oli vaihtanut kolme kertaa raitiovaunua huomattuaan tuntemattoman miehen seuraavan häntä tuotantoyhtiömme edestä. Sama rastahiuksinen mies oli odottanut minua kotiovellani viikkoa aikaisemmin.

Olen myöhemmin oppinut ottamaan vastaan melko tyynesti erilaiset uhkailut, jotka johtuvat tsetseeneistä kertovasta dokumenttielokuvastani ”Virtual War”. Kohtaamani tapahtumat ovat kuitenkin auttaneet minua ymmärtämään pakolaisten turvatonta ja joskus myös mykkää maailmaa, jossa heitä ei kuulla eikä kuunnella.